Joulu on mukavaa aikaa ja olen jouluihminen,mutta tässäkin piilee tunnetta latistava juttu.

Kun seitsemäntoista vuotiaana aloin sairastelemaan ja jäin loppuenlopuksi 4 vuodeksi kokonaan kotiin ja nostin itseäni pohjalta ylös seuraavat kolme vuotta ...elämästäni jäi puuttumaan ns.villi nuoruus. ja sen myöntä en ole koskaan luonnut kunnollisia parisuhteita. Joulut on itselleni sellaista aikaa,että suren sitä kun minulla ei ole ketään perinteisellä perhe jouluaterialla. olen vuodesta toiseen yksinäinen sinkkunainen, joka on siotettu istumaan pöydän päähän,yksin.. kaipaavana..surullisena..yksin..ajatuksissaan..

Tän vuoden joulu on vielä tuplasti pahempaa aikaa,kun olen voinut todella paljon paremmin ja tapasin oikein mukavan ja mahtavan miehen,mutta hän ei nähnyt juttuamme toimivaksi ja tästä jo on pian kuukaus kun hän sanoi asiasta,mutta hän on jäänyt pahasti mieltä kaivamaan.. joo miehiä menee ja tulee.. miehet on kun ratikat,aina tulee seuraava,mutta kun siinä oli mielestäni sitä jotain.. sitä jotain minkä olisi voinu helposti istuttaa samaan joulupöytään perheeni kanssa. Näidenkin pakkien jälkeen aloin miettimään,että jos kyse onkin siitä,että en itse uskalla antaa itsestäni.. en uskalla päästää ketää lähelleni.. olen liian varovainen,kun olen saanut koko elämäni turpaan suhde asioissa. en tiedä....

Ehkä itsekkin pitää pyrkiä siihen,että olisi hyvä elää yksin..itsenäisesti jotta mahdollisesti olisi hyvä elää myös toisen kanssa.

 

Toivottavasti teillä on ollut mukava ja onnistunut jouluaatto... ehkä minullakin vielä.. ehkä ensi vuonna jo :)

 

Omalla kohdallani, kun seitsemäntoista vuotiaana sain ensimmäisiä ahdistuksia ja mistä seurasi sitten masennus ja paniikkikohtaukset,muistan miten pelottavaa se olikaan.

Muistan monta kertaa miettineeni : mitä mulle tapahtuu ? kuolenko ? tulenko hulluksi ? ja mikä onkaan erityisen ihmeellistä,niin kukaan ei seitsemäntoista vuotiaalle nuorelle ihmisille kertonut mistä olisi kyse,ei edes hoitavat tahot. Tänä päivänä kun mietin asiaa niin ehkä munkin olisi ollut helpompi hyväksyä ja ymmärtää asioita jos tälläisen tiedon olisin saanut tietooni silloin kun aloin sairastamaan. Jos joku nuori ihminen lukee tätä ja ei ymmärrä mitä itselleen on tapahtumassa niin vaatikaa hoitohenkilökuntaa teille siitä kertomaan.

Näen sairastumiseeni johtaneet syytkin tänä päivänä paremmin kun koskaan aikasemmin vai pitäisikö jopa sanoa,että tunnen itseni paremmin kun koskaan aikasemmin.. Olen herkkä,reagoin asioihin voimakkaasti.. Olen tunneälyltäni erittäin rikas,jopa rikkaampi kun monet muut voisin väittää...onko se sitten kirous vai siunaus ?  Tänä päivänä kuitenkin tiedän sen,että en ole yhtää huonompi,kun kukaan toinen vaikka ragoisin asioihin toisella tavalla kun toiset ihmiset.  

Antakaa itsellenne lupa siihen mitä olette ja olkaa ilosia siitä,että olette juuri sellasia,kun olette. :)

Hyvää Joulua teille kaikille lukijoille! Nauttikaa joulun tuoksuista,väreistä,tunnelmasta ja rakastakaa toisianne !

Olen monta kertaa saanut huomata erillaisia reaktioita,kun puhun "mulla on tällästä ja tällästä ollut", ihmisillä on todella monenlaisia suhtautumista näihin asioihin,mutta useimmat ikävä kyllä on negatiivisella sävyllä puhuneet ja antanut erillaisia mielipiteitä. Olen aina puhunut asioistani ja mielen kanssa painimisesta hyvinkin avoimesti. En häpeä sitä mitä olen käynyt läpi,en sitä mitä mahdollisesti vielä käyn läpi.jne.. jo tätä kaikkea aikaa ei olisi ollut en olisi minä itse tänä päivänä,en olisi näin vahva,en antaisi päivääkään pois .

Kantapään kautta oppineena kannattaa kuitenkin olla varovainen kenelle puhut ja miten paljon. en itse olisi voinu koskaan kuvitella,että kun olen asioistani puhunut avoimesti niin esim työsopimukseni kirjattiin tarvittaessa töihin kutsuttava,vaikka olen jatkuvasti töissä,näin työnantajani välttää maksut sairaslomista jos sellasia tulisi.

On erittäin ikävää vieläkin vaikka olen voinut paremmin,kun koskaan jo pidemmän aikaan niin saan vielläkin kantaa mielenterveys-"potilaan" leimaa otsassani. Ja eihän sitä koskaan tiedä,voihan se olla mahdollista,että joskus  tulee totaalinen romahtaminen,mutta voi mun jalkakin katketa portaissa tai mun päälle voi tippua iso kuorma tiiliskiviä. ÄH! ottaa päähän!

 

Olen saanut ahdistukseen,masennukseen yms apua seuraavista :

-Vapaaksi ahdistuksesta (http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529112122&gclid=CKP1y460wcICFeHOcgod750AVg)

- Erillaisista rentoutus harjoituksista . Rentoutus cd on ollut kovassa käytössä :)

- Ajattelutapojen muutokset

-Mielialalääkkeet (Lyrica,Venlaflaxin,cipralex,atarax,alprox ja efexor depot)

- Kolme erillaista terapeuttia (terapeuteissakin on eroja siinä,missä meissä ihmisissäkin.. etsi itsellesi oikeanlainen  terapeutti)

-Lääkärit

-Erikoistuneet sairaanhoitajat

- tukinet.net

-ystävät ja perhe

 

Olen kaksi kertaa elämäni aikana ollut todella pohjalla ja noussut sieltä.

Kummallakin kerralla elämässäni tapahtui erittäin ikäviä asioita.. läheiseni sairastuminen,liikenne onnettomuus,seksuaalista väkivaltaa,pahoinpitely yms.. näiden tapahtumien jälkeen kukaan ei kysynyt, että miten henkinenpuoleni jaksaa? kaikki vain huolehti siitä,että ulkoiset haavat,mustelmat,murtuneet luut ja arvet saatiin hoidetuksia,kukaan ei vain ajatellut mitä mahdollisesti pääni sisällä liikkui ja miten nuoreen herkkään ihmiseen tämä kaikki olisikaan voinut vaikuttaa. Silloin en vielä osannut sanoa ääneen sitä,että olen herkkä.. olen ihminen joka reagoi voimakkaasti asioihin.

Tänä päivänä kun mietin, että miten niinkin alas voi vajota? niin helppohan se on,yksi asia tökkkii pahasti ,niin kiertyminen ikävään oravanpyörään on valmis. Kun yksi asia näyttää mustemmalta, kun se edes onkaan, niin seuraava asia tekee samoin ja vielä enemmän mustemmalta.

Muistan kun masennukseni oli pahimmillaan tuntui ,kun näin koko elämäni mustien lasien takaa,missä ei ollut väriä,ei iloa,ei onnellisuutta,ei tunnetta, ei tunnetta että olen hyvä tälläsenä kun olen,ei tunnetta että olisi jossain hyvä,ei tarpeellisuuden tunnetta... melkeempä voi sanoa ,että sillon elämässäni ei näkynyt mitään mukavaa,ikäviä synkkiä asioita jotka velloivat päivästä  toiseen.. nopeasti ne ajatukset olivatkin jo velloneet neljä vuotta.. elin neljän vuoden ajan kotonani yhdessä sumussa, jonka keskeltä en oikein edes muista mitään,ehkä se jopa nyt on siunaus,että näin on. Muistan vain sen,että mun oli tosi paha olla.

Diagnooseja seitsemän vuoden aikana on ollut masennus,vakava masennus,paniikkihäiriöt,julkistenpaikkojen pelko,sosiaalistentilanteiden pelko,julkistenpaikkojen pelko,yleistynyt ahdistuneisuus häiriö.. taitaapi olla vielä,että nimenomaan tuossa järjestyksessä.

Tänä päivänä en usko,että diganoosit ovat tärkeitä,koska mielestäni,kun mieli lähtee vääreille raiteille, niin tulee virheellisiä ja ongelmia aiheuttavia ajattelutapoja ,jotka luovat erillaisia ajattelutapoja,jotka eivät aukea pelkillä masennus tai ahdistuneisuuslääkkeillä. Yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan jokaiselle "mielenterveyspotilaalle" niinkin tärkeää asiaa,kun oikea hoitomuoto ja ainakin itseni kohdalla kyse oli niinkin mahtavasta asiasta kun löytää itselleni aktiivinen kongitiivinen psykoterapeutti. Paranemisessani on ollut myös toinen ihminen,joka on ollut tämän urakan suurin selviytyjä... se olen minä itse.. Olen itkenyt öitäni ja miettinyt mikä mun on ja miten tästä voi parantua ja voiko tästä pahasta olosta päästä irti ?

Tässä seison vahvempana,kun koskaan ja voin sanoa jokaiselle mielenterveys sairauksien  kanssa painivalle ihmisille ,että kyllä sullakin on toivoa,koska minäkin seison tasapainosempana ja ilman ahdistusta tässä ja nyt.

Muistan kun joskus synkkänä aikana etsin tietoa,että voiko mielenterveys sairauksista parantua,en löytänyt mitään tietoa koko asiasta. Toivottavasti tämä teksti avaa jollekkin samanlaisessa tilanteessa olevalle nuorelle asiaa,että kyllä asiat voivat olla paremmin mutta siihen tarvitaan usein apua ja myös itse olet tämän esityksen päätähti.